Eve Curie: 'Äitini Marie Curie'

Kun kesälomamme alkoi heinäkuun ensimmäisellä viikolla, ei meillä ollut minkäänlaisia lomasuunnitelmia. Jorma varasi parin päivän varoitusajalla lentoliput Varsovaan ja huoneistohotellin huoneenkeskikaupungin vaiheilta. Yleinen käsitys taitaa olla, että Varsova on tylsä ja ruma. Vastoin kaikkia ennakkoluuloja koimme Varsovassa paljon kauneutta; vehreitä puistoja, Veiksel-joen, uudestaan rakennetun vanhan kaupungin, kirkot, museot, kauniit ihmiset ja mukavat ruokapaikat, eurooppalaisen vuosisatoja vallinneen kulttuurin ja sivistyksen aistii kaikkialla. Kaupungin  traagisen historian ymmärsi todellisemmin paikan päällä, aihetta on käsitelty useissa elokuvissa ja kirjoissa. Varsovan ja koko Puolan koskettavan karmea historia tulee matkailijalle todeksi esimerkiksi kansannousun ja juutalaisaiheisissa museoissa. Useassa kohdassa kaduissa on merkintä, josta voi nähdä missä on kulkenut 1940-1944 ghetton raja, jonka sisään juutalaiset ahdettiin ja ahdistettiin. Vuosisatoja sorretun ja jaetun Puolan ja sen itsenäisyyden alun olosuhteita ei minnekään, ei koskaan! Puolalaiset on ihmeellinen kansakunta, kun kaiken ovat pystypäin kestäneet. 

Alun pitkän johdatuksen jälkeen päästään tähän viikkoon ja lukukokemukseeni.

Vierailu Marie Curie museossa oli ehdoton. Koin valtavan herätyksen. Olen aiemmin yrittänyt lainata kirjastosta Eve Curien kirjoittamaa kirjaa 'Äitini Marie Curie', mutta se on aina ollut lainassa. Niin oli nytkin, kun kävin matkan jälkeen sitä kysymässä. Kirjastovirkailija ihmetteli, että onpas suosittu opus. Ensimmäinen painos on 30-luvulta ja muutama uudistettu painoskin on kirjastoon tilattu, mutta, että kaikki ovat lainassa! Tein lopultakin kirjasta varauksen ja vihdoin viime perjantaina sain noutaa teoksen luettavakseni. Hui, mikä henkeä salpaava 500-sivunen kirja huikaisevasta naisesta, hänen puolisostaan ja uskomattomasta suvustaan edeltäjineen ja jälkikasvuineen. Kuvaukset Poloniumin keksimisestä, radiumin etsimisesta ja erottamisesta ja röntgenkuvantamisen kehittämisestä olivat lumoavan koukuttavaa, dekkarimaista luettavaa. Vanhahtava kieli toi autenttisuutta sai uppoutumaan Marien aikakauteen. Karu, haikea ja surumielinen, uskomattomalta tuntuva elämänkerta huippulahjakkaasta Mariasta ja hänen yhtä nerosta Pierrestään. Vieläpä Eve-sisar tutustutti lukijan älykkääseen Irene-sisareensa ja tämän puolisoon Frederik Joliot-Curieen, jotka toisessa polvessa tutkijapariskuntana saivat Nobelin fysiikan palkinnon - kirja kylläkin loppui Marien pois menoon paria vuotta ennen Irenen ja Frederikin Nobel-ansioitumista. 

Museossa olevasta sukupuusta voi todeta, että jälkipolvet ovat fyysikkoja neljänteen 60-luvulla syntyneeseen sukupolveen asti! Olisi ollut kamalaa sille, joka olisi syntynyt tuohon porukkaan ihan keskinkertaisena! Mutta sellaista ei ole sattunut, omenat ovat jatkuvasti pudonneet puun alle!

Kirjaa lukiessa ajattelin, että itse koin juuri sellaisen, jota Madame Curie vastusti, nimittäin henkilönpalvontaa. Hän korosti aina, että ei saa olla kiinnostunut henkilöstä vaan aiheesta. Fysiikasta en paljoakaan ymmärrä, mutta ymmärsin näiden ihmisten suuruuden tutkijoina ja lääketieteen mullistavien keksintöjen tekijöinä ja ymmärsin näiden tutkijoiden risukkoisen ja rämeisen polun ja Marien ja Pierren ehdottoman lapsekkuuteen asti idealistisen luonteenlaadun, joka ei tavoitellut kuuluisuutta, kunniamainintoja eikä rikkauksia.

 

Flyygeli Chopin-museossa. Täällä kävimme konsertissa, jossa konsertoi ihana pianisti Justyna Galant-Wojchiechowska. Taulut olivat norjalaisen 1959 syntyneen taiteilijan, Håkon Gullvågin hienoja värikylläisiä raamattuaiheisia kuvia.

Liedon kirkossa mielenkiintoisia kirjallisuustapahtumia

Ystäväni Leena lähetti minulle tekstiviestin, jossa kutsui minut keskiviikkona 22. maaliskuuta Liedon kirkkoon mielenkiintoiseen tapahtumaan. Yhtään en tiennyt mistä oli kyse, mutta mukava kokemus oli, ja aion osallistua uusiin vastaaviin, joita on tulossa kevään aikana kuukauden välein kaksi kertaa vielä.

Keskiviikon 22. maaliskuun teemana oli vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi kirjaksi valittu Saara Kinnusen teos Isän kaipuu. Kirjan tekijä sosiaalipsykologi ja perheterapeutti, FM Saara Kinnunen oli valinnan tehneen Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäisen haastattelussa.

Aiheen konkretisoi läsnäolollaan nuori pakolaismies Ahmad, jota haastateltiin ja hänen lapsensa kuvia heijastettiin valkokankaalle. Ahmad on asunut Suomessa vajaat pari vuotta ja hänellä on kotimaassaan poika, jota hän ei ole pitänyt sylissään koskaan, sillä poika syntyi muutama kuukausi hänen pakenemisensa jälkeen. Tätäkin aihetta miettiessä meinaa happi loppua. Että ihmiskohtalo voi olla kummallinen.

Keskustelun pääteemana ja kirjan punaisena lankana ilmeni, miten hyvä isäsuhde on voimavara sekä tytölle että pojalle terveen itsetunnon kehityksessä ja onnellisen ja ehjän elämän perustana.

http://www.liedonseurakunta.fi/uutiset/-/news/21553297/

Tekijä on suunnannut kirjan sekä ammattiterapeuteille että yksityisille ihmisille itsetuntemuksen lisäämiseen ja itsensä kanssa työskentelemiseen. Tekijä kertoi itsekin työstäeensä omaa isättömyyttään kirjan muodossa.

Mikael Pentikäinen totesi, että voittajakirjan valinta monesta hyvästä vaihtoehdosta oli vaikea, mutta tämä kirja kolahti omakohtaisesti viiden lapsen isään ja ison sisarussarjan esikoiseen, jonka suhde omaan isään huononi perhekriisin seurauksena. Myöhemmin isä-poikasuhde parani, onneksi.

Kirjan nimi on monitasoinen ja mielenkiintoinen. Sanapari Isän kaipuu sisältää monta näkökulmaa: isän tuntemaa kaipuuta, lasten isää kohtaan tuntemaa kaipausta, isyyden kaipuuta ja Taivaan Isään kohdistuvaa kaipuuta ja Hänen lapsiinsa kohdistuvaa kaipuuta.

Kirjan tekijältä kysyttiin kirjan monimerkityksellisestä nimestä. Hän kertoi, että ensimmäisenä hänellä oli lähtökohtana lapsen kaipuu omaan isään. Varmaankin yleisimmin ihmiset työstävät isättömyyttään terapeutin kanssa vaikka iso asiakasryhmä saattaa olla lapsiaan kaipaava isä.

Pentikäisen mukaan kirja saa miettimään isyyden merkitystä ja arvoa ja se saa tuntemaan suurta kiitollisuutta siitä, että saa olla isä. Se myös muistuttaa miehen tärkeimmästä tehtävästä, joka on isänä oleminen.

Siinä jutustelun lomassa itsellänikin kävi mielessä oma suhteeni isääni. Millaisena hän näki minut tai millaisena hän sai minut näkemään itseni ja millaisen itsetunnon hänen ansiostaan sain. Vaikka isä otti joskus aivoon ja joskus hanskasin hänen kanssaan, suhteeni isään loi pohjaa terveelle itsetunnolle. Voin olla itseeni tyytyväinen siksi, että olen nainen, pystyn yhtä hyvin siihen, mihin pojat ja miehet. Perheessämme edes isä ei ollut pettynyt siihen, että sai neljä tyttöä ja 'vain' yhden pojan. Minulle ei perheen esikoisena, kuten ei muillekaan sisaruksilleni, kasattu suurten odotusten ja toiveitten taakkaa, vaan sain vapaasti valita polkuni. Tunnenkin jotenkin pettäneeni isäni. Hän piti minua fiksumpana kuin olenkaan, en kuitenkaan asettanut päämäärääni mitään merkittävämpää kohti, annoin periksi liian helposti enkä poikkea tavallisesta merkonomista mitenkään.

Belle Carrier Unequaled 6.5.2003-2.1.2017

Jouluaattona huomasin, että Bellen vasen korva märkii. Korva oli niin kipeä, ettei siihen saanut enää joulupäivän jälkeen koskea, että olisin saanut sitä siistittyä. Koska iäkäs Belle oli monen vaivan kiusaama, oli edessä väistämätön luopuminen. Sille oli laitettu tuubit korviin muistaakseni vuonna 2009, silmät olivat sairaat ja melkein sokeat, sen hännän seutuvilla oli parin nyrkin kokoinen kasvain, iholla pieniä syylämäisiä kasvaimia ja viimeisen vuoden aikana sitä vaivasi kohtu- ja nisätulehdus, lisäksi korvatulehdus kolmeen kertaan, niin että kesällä eläinlääkärikäynnillä ehdotettiin eutanasiaa jos korvia ei saada oireettomaksi. Kesällä eläinlääkäri sanoi, että Bellen korvatulehdus on valtavan kivulias ja kaiken lisäksi koira on laiha. Totesi, että koirat, varsinkin cockerspanielit, ovat niin miellyttämisenhaluisia, etteivät ne näytä kipuaan, vaan viimeiseen asti reippaana lähtevät lenkille häntäänsä heilutellen. Sellainen Bellekin oli. Uskollinen ystävä loppuun asti. Kuin ihmeen kaupalla saimme hoidettua Bellen loppukesällä kuntoon ja syyskauden saimme hänet vielä pitää.  

Maanantaiaamuna Jorma-isä silmät kyynelissä hyvästeli Bellen lähtiessään töihin, oli sanonut Bellelle, että nähdään sitten myöhemmin... Jormalla kun oli työvuoro siihen aikaan illalla, kun saimme Bellelle eläinlääkärin. Ville sanoi, ettei pysty lähtemään Belleä viemään, niinpä Lauran kanssa teimme tämän raskaan reissun. Ajattelin, että on edettävä hetki kerrallansa yhteen asiaan keskittyen. Ensin ajettava Kaarinaan, sitten löydettävä eläinlääkäriasema ja sen jälkeen tehtävä niinkuin siellä neuvotaan. Kun tulimme kotiin eläinlääkäriasemalta ilman Belleä, kotimme oli melko hiljainen ja kaikilla raskas mieli. Loppuillan itkimme ja kertasimme muistojamme Bellestä ja selittelimme ääneen, että nyt on Bellen hyvä ja kivuton olla. Tiuhtikin oli ihan vaisu, katseli meitä syyllisen näköisenä. Vaistosi meidän surun. Silitimme Tiuhtia ja sanoimme, ettei se ole tehnyt mitään pahaa. Sekin meni ulko-oven eteen makoilemaan, taisi odottaa Belleä tulevaksi ja makuuhuoneessamme vilkaisi Bellen petiin päin, tyhjä makuupaikka oli varmaan sillekin outo näky.

Muistelen, miten kaikki alkoi, kun saimme Bellen iltatähdeksemme vuonna 2003. Minua oli alkanut vaivata hauvakuume, istuin netissä katselemassa koirakuvia viikonloppuisin ja kesälomallani illasta aamunkoittoon. Kun näin lähitienoolla toffeenvärisen cockerinpennun, melkein itkin, kun ajattelin, että enkö minä saa tuollaista ikinä! Sitten soitin Paimioon Ritva ja Tiina Rantasen Carrier-kenneliin ja menimme katsomaan viittä 9-viikkoista pentua, jotka kaikki olivat sylissäni, hartioillani, leteissäni ja melkein suussani ja jokainen niistä oli tietenkin sydäntäliikuttavan ihana. Lähdimme Paimiosta ajelemaan kotiinpäin ja pidin pientä koiranpentua sylissäni villatakin sisällä ja selitin sille, että saat tulla meidän iloksi Lietoon, Villen, Lauran, isin ja äidin lellikiksi. Muistan olleeni viimeksi yhtä onnellinen silloin, kun olin tuonut lasta kotiin synnytyslaitokselta. Belle otti meidät heti omakseen, ei itkenyt yhtään yötä, oli tarkkaavainen ja seurasi touhujamme ja kulki perässämme. Ihanaa oli, kun menimme saunaan, pentu kitisi saunan oven takana, joten kysyimme siltä tulisiko se myös saunaan. Tulihan se, istui lauteilla söpönä. Saunoessamme kutsuimme sitä saunakoiraksi. Elämänsä viimeisinä viikkoina lopetimme sen lauteille auttamisen, ettei se rasittuisi kuumuudessa liikaa.

Astmastani ja vaikeasta allergisesta nuhasta huolimatta otimme Bellen, järkeilin, ettei oireeni voi tulla enää pahemmaksi. Yllättäen oli huomioitava, että Bellen tulon jälkeen aivastin ensimmäisen kerran neljän kuukauden jälkeen. Minun tapauksessani hyvä mieli ja onnellisuus saattoivat vähentää allergiaoireita.

Ritva ja Tiina veivät Belleä koiranäyttelyihin ja kaunis ja hyväluontoinen Belle sijoittui erinomaisesti. Se oli meille omana itsenään raari ja sen ulkonäkö sivuseikka, mutta kaiken lisäksi se voitti rotunsa paras ja Varsinais-Suomen paras pentu ym. palkintoja. 

3-vuotiaana se sai kolme pentua, sen jälkeen sen leikkisyys ja poikasmaisuus väistyi. 

Belle kulki mukanamme kun lähdimme vapaa-ajalle, se oli innokas marjastus- ja sienestyskaveri ja kulki mukanamme kyläreissuilla. Jorman isän ja Bellen ystävyys oli ihan liikuttavan hellyttävää seurattavaa. Belle seurasi pappaa koko ajan ja pappalle oli tärkeää, että hän sai antaa Bellelle ruuan heillä kyläillessämme. Jos joskus menimme ilman koiraa, pappa kysyi, mihin olette Bellen jättäneet.

Belle tuli toimeen muiden elukoiden sekä kaikkien ihmisten kanssa ja oli elämänsä loppuun asti lempeä tepsuttelija. Ajan oloon Bellen kuulo huononi, sen saattoi havaita siitä, ettei se enää aikoihin haukkunut, kun auto tuli pihaan tai joku kolisteli kuistilla. Viimeisinä aikoina se ei havainnut edes eteiseen tullutta, vaan se piti käydä herättelemässä suorittamaan tervetuloseremoniansa, joka oli varsin äänekäs ja hännän ja peräpään heilumisen puolesta vauhdikas. Ja varmaan jonkun mielestä rasittava. Tunnustettava on, että olimme Bellen kanssa paljon lepsumpia kuin meidän uuden luppakorvan, Tiuhtin, kanssa. Annoimme Bellen haukkua ja temmeltää ilosta ja innosta, emme komentaneet sitä kauemmaksi, kun söimme jne.

 

 Kuvan pikku lekottelija, Tiuhti on syntynyt 6. toukokuuta 2015. Se tuli meille 2015 heinäkuun alussa, kun Tiina kyseli, että olisiko aika ottaa Bellelle vanhuudenkaveri. Belle närkästyi uuden pennun tulosta niin paljon, että muutti eteiseen vintin portaikon alle nukkumaan eikä käynytkään meidän makuuhuoneessa pariin kuukauteen. Aikaisemmin  se oli pitänyt itsestäänselvyytenä nukkua sängyssämme - tämä oli melkein joka kelillä kurjaa, kun sänky oli hiekkalaatikkona ja pölypesänä ja olinkin päättänyt, että koirat on opetettava nukkumaan omissa peteissään. Niinpä Tiuhti sai pysyä poissa sängystämme.

Syksyllä Belle oli jo leppynyt ja päätti muuttaa takaisin meidän makuuhuoneeseen. Mielenosoituksen aikana sen jalat olivat heikentyneet, eikä se enää päässyt hyppäämään meidän sänkyyn. Oltiin jonkun aikaa sen verran tyhmiä, että autettiin hänet meidän jalkopäähän. Siitä seurasi se, että Tiuhtikin alkoi ottaa meidän sängyn pesäkseen. Tein äkkiä uuden liikkeen. Laitoin Bellelle petin lattialle ja opetin Tiuhtin takaisin koppaansa. Tiuhtin takaisin koppaan opettaminen oli työlästä, yllättävän äkkiä se oppi pahoille tavoille.

Bellen loppuaika oli varmaan aika stressaavaa, kun Tiuhti pyrki isännöimään sitä ja hyökkäili kimppuun. Belle ei puolustanut itseään vaan alistui ja huusi säälittävästi. Irrotimme Tiuhtin Bellen kimpusta ja oltiin Tiuhtille ankaria ja yritimme välttää sellaisia tilanteita, joissa tällaista pääsi tapahtumaan. Ne liittyivät ruokailuun ja ruuan tai luiden tai ruokapakettien vahtimiseen, joka taipumus Tiuhtilla ilmenee voimakkaana.

Laura totesi joskus, että nyt kun täällä on Belle, tämä paikka tuntuu kodilta eikä vain asunnolta. Belle, annoit meille paljon. Meidän perheen terapeutti. Meitä on kohdannut epäonni ja raskaat koettelemukset. Olisimmeko ilman Belleä kaikki enää elossakaan.

Belle ja Tiuhti kesällä 2015

Kesällä 2015. Belle kerjäilee ja Tiuhti loikoilee

Villen loikoilee ja Belle on hänen selkänsä takana 'turvassa'. Syksy 2016

Sunnuntai 2. lokakuuta, kirjamessujen kolmas päivä

 

Lavalla oli ällistyttävän viisaita naisia. Kirsti Mannisella ja Anna Kortelaisella on historian tuntemus ja tarinankerronta hallussa. Kortelaisen kirjat muistuttavat jännittävyydessään ja koukuttavuudessaan dekkareita, vaikka eivät sitä kuitenkaan ole. Enni Mustosen Ruokarouvaa lukiessa voi samalla hakea lisätietoja sivustaseuraajan blogista, jos meinaa pudota kärryiltä tai kaipaa asioista lisätietoja. Erinomainen palvelu lukijakunnalle.

Aira on uskomaton!

Näiden upeiden naisten jälkeen lavalle nousivat näyttelijät, Heikki Kinnunen ja hänen jälkeensä Hannu Huuska.

Lauantaina 1. lokakuuta 2016

Liput salkoon kirjamessujen kunniaksi. Suomessa arvostetaan lukemista ja valistuneisuutta. Meillä on vapaus ja oikeus. Lupa järjestää kirjamessut. Lupa ilmaista kirjoittamalla erilaisia katsantokantoja. Lupa hankkia kirjallisuutta, joka kutakin miellyttää. Meitä palvelee tasokkaat ilmaiset kirjastot. Tällaisia oikeuksia ja etuuksia ei ole kaikkialla.

Robinin 'muistelmia' mainostava ständi tervehti messuvieraita ensimmäisenä. Tuntuu, että Robin on saanut enemmän kuin 18-vuotias suomalaisjannu voi unelmoidakaan. Joka kanavasta nähdään ja kuullaan median lempilapsi Robinia. Mutta ei haittaa, eikä se ole ihmekään... Täytyy todeta, että harvoin näkee yhtä tervepäistä fiksua, positiivista ja kaikki vaatimukset täyttävää nuorta miestä. Robin, pysy aina tuollaisena!

Kuuntelin Baarien miehen, M.A.Nummisen, haastattelun Agricola-lavalla. Hän kertoi miten runsaat kolmekymmentä vuotta sitten sai ajatuksen kiertää keskiolutbaareissa Suomenmaan jokaisessa kunnassa tunnustelemassa tuulahduksia ja tunnelmia ja makustellessa oluen keralla ilmapiiriä eri paikkakunnilla ja tekemällä niistä muistiinpanoja kirjan julkaisemista varten. Hän soluttautui keskustelemaan, tutustumaan ja joskus jopa ystävystymään olutbaarien äijien kanssa. Enimmän aikaa hänen vaimonsa toimi autonkuljettajana ja joskus terävämpänä muistinakin. Aikakausi ja keskiolutbaarien olomuoto ja kaurismäkeläinen ilme oli jo silloin Suomessa hiljalleen katoamassa. 80-luvun juppikulttuuri romutti kaiken, mikä oli vanhaa, omaleimaista ja rosoista uudeksi, kimaltavaksi ja steriiliksi. Tänä päivänä voimme todeta, että M.A. teki arvokkaan kulttuuriteon tehdessään ensin mittavan pohjatyön, joka ei sivusta katsoen aina työltä saata vaikuttaakaan, ja pohjustuksen jälkeen julkaistessaan tämän kansatieteellisen tallennuksen, joka on haikean hauska.

Nummisen jälkeen lavalle saapui Jukka Puotila. Hän kertoi taustastaan ja itsestään sekä näyttelijän työstä ja vähän muistakin näyttelijöistä. Hänkin on saavuttanut sen iän, että muistelmat ovat paikallaan. Niin se elämä heittelee, siinä ja siinä, ettei muistelmista tullut miehen joutsenlaulua. Onneksi ei, ja näin Puotila saa jatkaa työtään perinteisenä näyttelijänä sekä maata kiertävänä imitaattorina ja stand up -koomikkona.

Vierailin teatterin osastolla ja tartuin tilaisuuteen. Messutarjous kaksi yhden hinnalla. Kaksi lippua balettiin, kiitos. Osastolla päivysti tällainen tutun näköinen hyväntuulinen hiukan Jethron oloinen parrakas velmu.

Lauantaina kävin fiilistelemässä sanojen Satakunta -nurkassa, täältä sain mukaani  Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna -nimisen opuksen.  Satakunta on lähellä, mutta silti vieras. Hienoa, että meille muistutetaan lähellä sijaitsevasta eksotiikasta. Pitääkin ottaa kotiläksyksi Satakuntaan tutustuminen. Satakunnan nurkkaus oli messujen kaunein osasto, satu- ja taikametsä. Kauneutta ja taikuutta täydensi läheinen pienoinen nukketeatterin osasto. 

Kirjamessuilla 700-vuotisjuhlapäivä:

Suomen vanhin säilynyt asiakirja, kuningas Birgerin suojelukirje Karjalan naisille 'Karjalan naisrauha', täytti 700 vuotta messulauantaina 1.10.2016. Tämä asiakirja sulanneine sinetteineen oli messuilla nähtävillä virtriinissä. Näytteillä oli myös pyhäinjäännöksiä, mm. kylkiluun pala, jonka otaksutaan kuuluneen piispa Henrikille. Vanhinta asiakirjaa ihmetellessämme voimme todeta, että taas ollaan suomalaisen yhteiskunnan jäsenten tasa-arvoisuuden alkulähteillä.

Kirjamessut alkoivat perjantaina 30. syyskuuta

Vielä tänään en pääse osallistumaan kirjamessuille.

Olisi ollut juhlallista nähdä ja kuulla, kun presidentti Tarja Halonen avaa messut.

Mutta minulla oli eilen tilaisuus etukäteen käydä tutkailemassa ja haistelemassa messujen rakentamistunnelmia. Saavuin iltapäivällä viiden jälkeen tuuliselle ja sateiselle messukeskuksen parkkipaikalle ja siirryin pääovelle sisäänpääsyä kärkkymään. Ihan heti, ennen kuin ehdin mihinkään soitella ja hälyytellä, Taina Pärkö-Luotonen sattui olemaan eteisaulassa ja päästi minut sisään.

Kiersin hallit kahteen kertaan saadakseni yleiskäsityksen osastoista ja fiilistelin mihin haluan tutustua syvemmin. Yritin pysytellä poissa jaloista ja olla häiritsemättä ahertajia.

Kaikki kustantamoiden osastot tietenkin pitää kiertää. Muista osastoista Turun kaupungin osasto, Varsinais-Suomen kirjastojen osasto ovat ainakin must.

Kirjailijoiden haastatteluista haluan ehdottomasti kuulla Sirpa Kähkösen haastattelun sekä Miina Sillanpäätä käsittelevän Aura Korppi-Tommolan haastattelun. Turun palosta romaanin kirjoittaneella Mike Pohjolalla on varmaan paljon mielenkiintoista kerrottavaa, senkin aion mennä kuuntelemaan.
Sanojen Satakunta -nurkkaus oli ihanan lumoava satumaisema, samoin nukketeatterin pieni söpö osasto.
Tässä vain promille messujen mielenkiintoisista aiheista.

Messuhalleissa vallitsi seesteinen aherruksen ilmapiiri. Hauskalta näytti se, kun usealla suunnalla väki istuskeli hörppimässä kaffetta. Etukäteen olin ajatellut, että siellä huiskitaan ja sinkoillaan kuumeisena.
Kaikki oli avaraa ja autiotakin ja messukeskuksen katto oli korkealla ja seinät etäällä. Kohina, rahina, spiikkaukset ja asiaan kuuluva kansainvaellus puuttui. Sanotaan, että vieraat tekevät juhlan. Tämä sanonta sopii hyvin kirjamessuihinkin.

Ilmoittauduin Turun Kirjamessut 2016 -tapahtuman someäänenkannattajaksi

Hehkuttelen iloisena, koska pääsin Turun Kirjamessut 2016 someäänenkannattajaksi.

Kirjojen maailmat ovat olleet minulle lapsesta asti tärkeitä. 60- ja 70-luvulla Viisikot, Salaisuudet, Tiinat, Pepit, Annat ja Anni Swanit olivat peruslukemistoa. Kirjaston lasten- ja nuortenkirjojen hyllyiltä tuli koluttua monenlaista lukemista peruslukemiston lähettyviltä. Back to the sixties and seventies: Nuorisolla liikeni aikaa lukemiseen monipuolisen harrastustoiminnan ja stressaavan aikatauluttamisen puuttuessa elämästä kokonaan. Urheilu, 4H ja partio tarjosivat maaseudun lapsosille toimintaa ja jokaisen kotona oli paljon askareita, joissa olisi ollut suotavaa olla mukana auttamassa, siinä kaikki.

Asuimme korvessa 12 kilometrin päässä kunnan keskustasta, yhteiskoulusta ja palveluista. Julkinen kulkuneuvo oli koulubussi, jonka kyydissä aamulla körötettin kouluun ja iltapäivällä takaisin. Neljän kilometrin päässä  oli kansakoulu ja siellä kerran viikossa avoinna oleva kirjasto ja myös oppikoulussa oli kirjasto. Ylellisyyttä oli se, että se ei maksanutkaan mitään!


Teininä ihastuin Eeva Joenpellon kerrontaan. Kaikkien koiraihmisten kirja Ralli, Neito kulkee vetten päällä, Kaakerholman kaupunki... Myöhemmin löysin Kaari Utrion. Nuorena aikuisena hullaannuin Kalle Päätalon ja Heikki Turusen kertomuksiin - näiden äijäkirjailijoiden teosten lukeminen aiheutti lähipiirissä kulmakarvojen kohottelua.


Koska en rakasta ihmispaljoutta ja hälinää, en haikaile messuille. Paitsi Turun Kirjamessut, ne ovat kunnon messut. Siellä ei haittaa jonot, hälinä eikä tungos. Tapahtumassa on mielenkiintoista seurata kirjailijoiden haastatteluja ja kuunnella keskusteluja. Siellä koen olevani tapahtumien keskipisteessä.


Kotiin viemistä löytyy aina. Romaania, luontokirjaa, keittokirjaa, askarteluopasta tai käsityökirjaa. Joka vuosi messuilta löytyy isänpäivälahja, jonka luen itse ensin. Isäntä ei huomaa, että hän saa isänpäivänä 'käytetyn' lahjan.

Turun Kirjamessuilla aloin käydä jo 90-luvulla koko perheen voimin tai lasten kanssa, jos isännälle ei työn puolesta sopinut. 2010-luvulla olen messuillut ihan yksinkin.


Minulle Turun Kirjamessut ovat kätevästi lyhyen matkan päässä, ja tänä vuonna osallistun ainakin lauantaina ja sunnuntaina. Perjantaina työn takia ehdin vain hätäisesti käymään siellä.

Blogini on ollut nukuksissa, mutta nyt herättelen sitä kirjoittaen kokemuksiani tämän vuoden Turun kirjamessuista.

Sometiimin tapaaminen

Perjantaina 19.9. olin Turun Kirjamessujen sometiimin kokoontumisessa. Viestintäpäällikkö Taina Pärkö-Luotonen otti meidät vastaan, esittäydyimme toisillemme ja kerroimme kokemuksia aikaisemmilta messukäynneiltämme ja tuntemuksiamme ja tunnelmiamme messuilta. Turun Kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio kertoi meille tämän vuoden messujen ohjelmasta, teemoista, kirjoista ja kirjailijoista. Lopuksi kuulimme vielä esittelyn ruoka- ja viinimessujen aiheista ja ideoista.

Minua alkoi rimakauhu vaivata, mutta täällä tämän porukan joukossa olo alkoi tuntua oikein kotoisalta ja teki mieleni hihkua ja tuulettaa. Oli kyllä mukavaa! 

Turun Kirjamessujen 2016 someäänenkannattaja

Olen aina tykännyt osallistua Turun kirjamessuille, vaikka muuten vältänkin messuja ja niiden tungosta ja kaikenmaailman tyrkytyksiä.

Jossain kirjamessuihin liittyvässä some-julkaisussa haettiin messujen some-äänenkannattajia. Ilmoittauduin, ja sain kutsun liittyä äänenkannattajajoukkoon. Jännää. Homma tarkoittaa, että sometan kaikilla mahdollisilla tavoilla kokemuksiani tämän vuoden Turun kirjamessuilta. Blogini on ollut nukuksissa kauan, en meinannut muistaa miten kirjaudutaan sisään. Facebookissa osaan päivittää, mutta twitterikin on minulle vieras, vaikka twitter-tili minulla onkin. Hui! Jännittää, mutta ehkä työ tekijäänsä neuvoo tälläkin kertaa.

Tervetuloa seuraamaan Turun kirjamessuihin liittyviä kirjoituksiani ja kokemuksiani!

Anteeksi, olen ollut saamaton. Tämän vuoden ensimmäinen teksti valmistuu vasta nyt

Kevät meni, tuli pitkä kuuma kesä. Keväällä muokkasin innolla maata, kylvin koriste- ja hyötykasveja, mutta syksyn tullen on todettava sato varsin niukaksi. Kasvihuoneessa on jonkin verran erilaisia ja erivärisiä tomaatteja ja paprikoita, kompostissa kesäkurpitsaa, koristekurpitsaa sekä tavallistakin muutama pieni pallo. Kuivuus ja kuumuus ja kastelijan laiskuuskin saattavat olla syyllisiä niukkaan vuodentuloon.

Tällä viikolla olen taas lomaillut! Ensimmäinen lomajakso, kolme viikkoa, päättyi juhannukseen. Silloin kökittiin enimmäkseen kotioloissa. Isännän olkapää leikattiin kesäkuun alussa ja aika vierähti kuntoutuessa. Elokuun viimeisellä viikolla oli jälleen loma, oikein kunnon loma, silloin matkustimme viikoksi Budapestiin ja kävimme sieltä junalla Wienissä, jossa nukuimme yhden yön.

Sen verran voisin Turun lähettyvillä asuville edullisesta matkailusta kiinnostuneille mainostaa, että Turusta pääsee suoralla lennolla Budapestiin alle kolmen tunnin. Matka on avartava vaihtoehto Tallinnan matkalle. Ja koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, esittelen paljon kuvia antoisalta matkaltamme.

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kuva Budapestista, 4.-11. Wienistä, loput Budapestista.

Askartelevat eukot

Sisareni kanssa olemme kauan suunnitelleet, että pidetään askartelupäivä, kerätään porukkaa koolle niin, että kaikki tulevat askartelutarvikkeineen ja ideoineen paikalle ja väkerrämme yhdessä sitä sun tätä. Näin teimme, meidän keittiö pursui ideoita, ideanikkareita, touhua ja äänekästäkin yhdessäoloa.

Jotkut askaroivat joulukortteja, joulukoristeita, huovutus- ja rautalankatöitä. Minä väkersin alkeellisen käpyfiguurin liimailemalla käpyjä sydämenmalliseen alustaan, loppukaneetiksi kieputtelin pellava- ja hopealankaa ympärille. Sen jälkeen aloin 'ommella' himmeliä. Sen tekemiseen on varattava aikaa, ei valmistu yhden illan aikana, joten hyvään alkuun päästyäni viimistelen sen lähitulevaisuudessa - toivottavasti.

Parhaan työn teki äitini: Olen saanut kotini vintiltä pellavalankavyyhden yli kolmekymmentä vuotta sitten. Vyyhti on isäni isoäidin peruja, pellava itse kasvatettu, lihdattu, karstattu, mitä kaikkea pellavalangan valmistamiseen kuuluukin. (Lapsuuden kotini on sama pytinki, jota kolme polvea ennen minua on asuttanut, joten aitan, navetan ja talon vintillä saattoi tehdä hienoja löytöjä ennenmuinoin.) Askartelutyönään äitini keri vyyhden. Kerä on hellyttävä esine, en taida sitä lankaa hennoa mihinkään törsätä. Mietimme paljonko langalla mahtaa olla ikää, kun isoisoäiti on kuollut vuonna -62 yli 90-vuotiaana, tuskin on ihan viimeisinä elinvuosinaan rohtimien kanssa askaroinut.

Emilia toi ihanan kukkakimpunkin ilokseni.
Toiset toivat glögiä ja naposteltavaa, itse leiposkelin pannukakkua ja leipää, ettei tarvinnut tyhjin vatsoin askaroida.

Oli oikein kivaa, kannattaa järjestää uudemmankin kerran toiminnallista yhessäoloa.

Päivä Ateneumissa Helene Schjerfbeckin juhlavuoden kunniaksi

Huikea syysloman päivä. Lähdimme puoliso, hänen sisarensa miehensä kera sekä minä aamu yhdeksältä Helsingin suuntaan kohteena Ateneum.

Olimme melkein Matti Myöhäisiä ja saimme todeta muita samanlaisia olevan sankoin joukoin liikkeellä. Käsillä on viime hetket tutustua Ateneumin Helene Schjerfbeckin 150-vuotisjuhlanäyttelyyn, joka on laajin milloinkaan järjestetty Schjerfbeckin taiteen esittely. Saimme tutustua yli 300 teokseen taiteilijan nuoruusvuosilta viimeisten elinvuosien töihin.

Juhlavuotta vietetään ympäri Suomea näyttelyiden ja tapahtumien muodossa. Juhlavuoden suojelija on presidentti Tarja Halonen - hän on sopivin tähän 'virkaan', onhan hän oman alansa Schjerfbeck, lisäksi kuvataiteiden harrastaja.

Ateneum-rakennus on mahtavassa ympäristössä, siinä on kivenheiton päässä kaikki. Tuntuu että Ateneumin edessä seistessä on saapunut maailman keskipisteeseen.

Oli juhlallista astella portaat ylös ensimmäiseen näyttelyhuoneeseen. Mitä maalauksia! Ja tauluja piisasi huoneesta toiseen, kolmanteen jne. Suuri osa teoksista oli aiheeltaan ja toteutukseltaan sellaisia että pisti hiljaiseksi, erityisesti lapsikuvat koskettivat. Että joku on nähnyt maailman niin ja saanut kätensä ja maalaustarvikkeensa toimimaan siten, että jälkipolvillekin on jäänyt tutkittavaa ja ihmeteltävää taitajan kädenjäljestä. Ja vaikkei itselläni ole osuutta näiden taulujen olemassaoloon enkä mikään taituri olekaan, niin jollain tavalla naisena olen otettu ja ylpeä näistä töistä.

Näyttelyn ja juhlavuoden lottovoitto on sen sinisävyisen maisemataulun alta tilaamatta ja pyytämättä löytynyt maalaus äidistä ja vauvasta. Uskomaton tarina. Onkohan neiti Schjerfbeck ollut hieman ilkikurinen ja omanlaatuisella huumorintajulla varustettu, kun sattumalta juhlisti omaa syntymänsä 150-vuotisjuhlaa 'julkaisemalla' ennen näkemättömän kauniin ja herkän taulun.

Yksi tyytyväisen hykertelyn aihe vielä: poikkesimme ravintelissa syöpöttelemässä ennenkuin köröttelimme kotia kohti. Kun kelikin oli kesäisimpiä mitä tänä vuonna  on koettu, voidaan todeta että keikkapäivä oli täydellinen.

Syyssatoa ja kivoja kirpparilöytöjä

Kävimme koiraa ulkoiluttamassa metsässä. Tarkoitus oli samalla poimia mustikoita ja tutkailla sieniä. Mustikoita oli aika vähän enää, mutta puolukat olivat kypsyneet poimittaviksi. Tekaisin pirtsakan raikkaan ilta- ja aamupalan uusista puolukoista eli puuron, laitoin osan mannaryynejä ja hiukkasen ruisjauhoa, haudutin, jäähdytin ja vatkasin kauan. Hyvää tuli. Kanttarelleja löytyi samalla siten, että saamme kolmet kastikkeet saaliistamme. Kanttarellisoosin kanssa maistuu potut.

Lauantaina oli kerran vuodessa järjestettävä latokirppis, jota varten olin laittanut kännykkääni muistutuksen etten vaan missaa hyvää tapahtumaa. Pyysin äitini ja siskoni mukaan tekemään löytöjä.
Myyjäisissä oli tunnelmaa. Lato oli nostalginen, Olavi Virran musiikki soi taustalla, kansaa oli sankoin joukoin liikkeellä, myytävänä oli siistiä, tyylikästä ja edullista tavaraa. Löysin söpön korin mallisen lasiastian ja pakko myös oli ostaa samanhenkinen jääpalakannu. Yhteensä 7 euroa.
Ostin myös komeat yöpöydän lamput ja siskoni löysi mm. hienot nahkaiset mustat keinuvat kotiteatterinojatuolit jalkaraheineen. Kahdellakympillä. Äiti valitti, ettei hänen tielleen osunut lainkaan löytöjä. No toisella kerralla käy sitten paremmin.

Kerrankin kunnolla Tukholmassa

Greta Garbo oli ihaninta mitä 12-vuotiaana tiesin. Arlandan käytävän seiniin on sijoitettu kaikkien Ruotsin kansallisikonien kuvat.

Lensimme Turusta Tukholmaan, yövyimme kolme yötä Scandinc hotellissa ja astuimme neljäntenä iltana laivaan kotimatkalle.

Kerrankin oli aikaa tutustua kaupunkiin kunnolla. Aiemmin olemme joko ajaneet kiireellä Tukholman läpi tai olleet päivän shoppailureissulla tai sitten isäntä on juossut maratonin, jolloin on seisottu passissa kadunvierellä. Nyt pääsimme kunnolla nauttimaan Tukholman kauneudesta, viihtyisyydestä ja leppoisasta hyväntuulisuudesta. Gamla Stan on täynnä ihanaa houkutusta, lelua, käsin tehtyä karkkia, Taalainmaan hevosta, peikkoa, nukkea, tekstiiliä ja rihkamaa. Syöpöttelimme ja juopottelimme siellä, eikä ruoka, juoma ja leivonnaiset olleet korkeammassa hinnassa kuin Suomessakaan, vai kuvittelimmeko vain.

Kiersimme vesibussilla Djurgårdenin saaren ja kuuntelimme kuulokkeista opastuksen, joka avartaa näkökulmaa ja on siis välttämätön oheistuote. Kuulokkeista saa valita kielen, valitsin suosiolla suomenkielisen opastuksen, vaikka mietinkin ruotsinkielisen selostuksen valitsemista.

Kävimme kuninkaan linnassa ihailemassa koreutta, Suurkirkossa ihmettelemässä ikiaikaisia maalauksia ja veistoksia - kirkko vaikuttaa ulkopuolelta karulta, mutta sisältä se on koristeellinen ja sievä. Siellä Victoria ja Daniel vihittiin.

Vierailimme Kansallismuseossa, sen jälkeen merimuseossa, siellä oli tutun näköinen koristeellinen paatti, se, jonka kyydissä Viccan ja Daniel huiskuttelivat yleisölle vihkimisensä jälkeen.

Vaasa-museo on mystinen ja vaikuttava. Ei uskoisi, että siellä jaksaa ihmetellä tuntitolkulla, mutta niin vaan käy kun sinne sisään astuu.

Meille Astrid Lindgren -faneille pakollinen käyntikohde on Junibacken, joka on meluisa ja riehakas turistikohde, siellä on lapsilla lupa leikkiä, peuhata, metelöidä ja mellastaa. Melkein kaikki vierailijat olivat lapsellisia, mutta jokunen meidän kaltainen ikääntyvä lapseton pariskunta näytti olevan onnessaan lasten maailmasta ja hälinästä. Junibackenissa on edustettuna myös esimerkiksi Viiru-kissa, Mikko Mallikas, Muumit jne, koska Lindgren ei ole halunnut paikasta hänen omaa museotaan. Siellä on esillä kuvittajien töitä, jotka myös ovat sadunhohtoisia. Junibackenin kruunaus on Satujuna, joka kiemurtelee Astrid Lindgrenin luomien hahmojen kotien ja maisemien läpi. Junassa valitsimme kieleksi ruotsin, koska kaikki tarinat ja hahmot ovat meille tuttuja eikä ymmärtäminen tuottanut vaikeutta. Olimme molemmat hurmiossa satujunailusta.

Yhtenä päivänä kiersimme linja-autolla kauniin Lidingön saaren ja ihailimme suloisia puutaloja ja vähän isompia puuhuviloita. Vaikuttava käyntikohde Lidingön saaressa on taiteilijakoti Millesgården. Taidemuseo-osastolla oli kubistisen/impressionistisen taitelijan, Dick Beerin, töitä. Taiteilijakodissa ja sen ympäristössä riitti ihailemista. Alueelta avautuu kaunis maisema kohti Tukholmaa, kiertelimme aluetta, ihailimme näkemäämme, ilmakin oli suloisen lämmin, kuin tilauksesta vierailuun sopiva.

Lopulta astuimme laivaan, menimme a la carteen syömään, kävimme nopsaan Tax-freessä ostamassa loput tuliaiset ja rojahdimme nukkumaan. Herättyämme olimme lähellä kotisatamaa, josta poikamme meidät nouti kotiin. Siinäpä oli oiva loman aloitus.