Jouluaattona huomasin, että Bellen vasen korva märkii. Korva oli niin kipeä, ettei siihen saanut enää joulupäivän jälkeen koskea, että olisin saanut sitä siistittyä. Koska iäkäs Belle oli monen vaivan kiusaama, oli edessä väistämätön luopuminen. Sille oli laitettu tuubit korviin muistaakseni vuonna 2009, silmät olivat sairaat ja melkein sokeat, sen hännän seutuvilla oli parin nyrkin kokoinen kasvain, iholla pieniä syylämäisiä kasvaimia ja viimeisen vuoden aikana sitä vaivasi kohtu- ja nisätulehdus, lisäksi korvatulehdus kolmeen kertaan, niin että kesällä eläinlääkärikäynnillä ehdotettiin eutanasiaa jos korvia ei saada oireettomaksi. Kesällä eläinlääkäri sanoi, että Bellen korvatulehdus on valtavan kivulias ja kaiken lisäksi koira on laiha. Totesi, että koirat, varsinkin cockerspanielit, ovat niin miellyttämisenhaluisia, etteivät ne näytä kipuaan, vaan viimeiseen asti reippaana lähtevät lenkille häntäänsä heilutellen. Sellainen Bellekin oli. Uskollinen ystävä loppuun asti. Kuin ihmeen kaupalla saimme hoidettua Bellen loppukesällä kuntoon ja syyskauden saimme hänet vielä pitää.
Maanantaiaamuna Jorma-isä silmät kyynelissä hyvästeli Bellen lähtiessään töihin, oli sanonut Bellelle, että nähdään sitten myöhemmin... Jormalla kun oli työvuoro siihen aikaan illalla, kun saimme Bellelle eläinlääkärin. Ville sanoi, ettei pysty lähtemään Belleä viemään, niinpä Lauran kanssa teimme tämän raskaan reissun. Ajattelin, että on edettävä hetki kerrallansa yhteen asiaan keskittyen. Ensin ajettava Kaarinaan, sitten löydettävä eläinlääkäriasema ja sen jälkeen tehtävä niinkuin siellä neuvotaan. Kun tulimme kotiin eläinlääkäriasemalta ilman Belleä, kotimme oli melko hiljainen ja kaikilla raskas mieli. Loppuillan itkimme ja kertasimme muistojamme Bellestä ja selittelimme ääneen, että nyt on Bellen hyvä ja kivuton olla. Tiuhtikin oli ihan vaisu, katseli meitä syyllisen näköisenä. Vaistosi meidän surun. Silitimme Tiuhtia ja sanoimme, ettei se ole tehnyt mitään pahaa. Sekin meni ulko-oven eteen makoilemaan, taisi odottaa Belleä tulevaksi ja makuuhuoneessamme vilkaisi Bellen petiin päin, tyhjä makuupaikka oli varmaan sillekin outo näky.
Muistelen, miten kaikki alkoi, kun saimme Bellen iltatähdeksemme vuonna 2003. Minua oli alkanut vaivata hauvakuume, istuin netissä katselemassa koirakuvia viikonloppuisin ja kesälomallani illasta aamunkoittoon. Kun näin lähitienoolla toffeenvärisen cockerinpennun, melkein itkin, kun ajattelin, että enkö minä saa tuollaista ikinä! Sitten soitin Paimioon Ritva ja Tiina Rantasen Carrier-kenneliin ja menimme katsomaan viittä 9-viikkoista pentua, jotka kaikki olivat sylissäni, hartioillani, leteissäni ja melkein suussani ja jokainen niistä oli tietenkin sydäntäliikuttavan ihana. Lähdimme Paimiosta ajelemaan kotiinpäin ja pidin pientä koiranpentua sylissäni villatakin sisällä ja selitin sille, että saat tulla meidän iloksi Lietoon, Villen, Lauran, isin ja äidin lellikiksi. Muistan olleeni viimeksi yhtä onnellinen silloin, kun olin tuonut lasta kotiin synnytyslaitokselta. Belle otti meidät heti omakseen, ei itkenyt yhtään yötä, oli tarkkaavainen ja seurasi touhujamme ja kulki perässämme. Ihanaa oli, kun menimme saunaan, pentu kitisi saunan oven takana, joten kysyimme siltä tulisiko se myös saunaan. Tulihan se, istui lauteilla söpönä. Saunoessamme kutsuimme sitä saunakoiraksi. Elämänsä viimeisinä viikkoina lopetimme sen lauteille auttamisen, ettei se rasittuisi kuumuudessa liikaa.
Astmastani ja vaikeasta allergisesta nuhasta huolimatta otimme Bellen, järkeilin, ettei oireeni voi tulla enää pahemmaksi. Yllättäen oli huomioitava, että Bellen tulon jälkeen aivastin ensimmäisen kerran neljän kuukauden jälkeen. Minun tapauksessani hyvä mieli ja onnellisuus saattoivat vähentää allergiaoireita.
Ritva ja Tiina veivät Belleä koiranäyttelyihin ja kaunis ja hyväluontoinen Belle sijoittui erinomaisesti. Se oli meille omana itsenään raari ja sen ulkonäkö sivuseikka, mutta kaiken lisäksi se voitti rotunsa paras ja Varsinais-Suomen paras pentu ym. palkintoja.
3-vuotiaana se sai kolme pentua, sen jälkeen sen leikkisyys ja poikasmaisuus väistyi.
Belle kulki mukanamme kun lähdimme vapaa-ajalle, se oli innokas marjastus- ja sienestyskaveri ja kulki mukanamme kyläreissuilla. Jorman isän ja Bellen ystävyys oli ihan liikuttavan hellyttävää seurattavaa. Belle seurasi pappaa koko ajan ja pappalle oli tärkeää, että hän sai antaa Bellelle ruuan heillä kyläillessämme. Jos joskus menimme ilman koiraa, pappa kysyi, mihin olette Bellen jättäneet.
Belle tuli toimeen muiden elukoiden sekä kaikkien ihmisten kanssa ja oli elämänsä loppuun asti lempeä tepsuttelija. Ajan oloon Bellen kuulo huononi, sen saattoi havaita siitä, ettei se enää aikoihin haukkunut, kun auto tuli pihaan tai joku kolisteli kuistilla. Viimeisinä aikoina se ei havainnut edes eteiseen tullutta, vaan se piti käydä herättelemässä suorittamaan tervetuloseremoniansa, joka oli varsin äänekäs ja hännän ja peräpään heilumisen puolesta vauhdikas. Ja varmaan jonkun mielestä rasittava. Tunnustettava on, että olimme Bellen kanssa paljon lepsumpia kuin meidän uuden luppakorvan, Tiuhtin, kanssa. Annoimme Bellen haukkua ja temmeltää ilosta ja innosta, emme komentaneet sitä kauemmaksi, kun söimme jne.
Kuvan pikku lekottelija, Tiuhti on syntynyt 6. toukokuuta 2015. Se tuli meille 2015 heinäkuun alussa, kun Tiina kyseli, että olisiko aika ottaa Bellelle vanhuudenkaveri. Belle närkästyi uuden pennun tulosta niin paljon, että muutti eteiseen vintin portaikon alle nukkumaan eikä käynytkään meidän makuuhuoneessa pariin kuukauteen. Aikaisemmin se oli pitänyt itsestäänselvyytenä nukkua sängyssämme - tämä oli melkein joka kelillä kurjaa, kun sänky oli hiekkalaatikkona ja pölypesänä ja olinkin päättänyt, että koirat on opetettava nukkumaan omissa peteissään. Niinpä Tiuhti sai pysyä poissa sängystämme.
Syksyllä Belle oli jo leppynyt ja päätti muuttaa takaisin meidän makuuhuoneeseen. Mielenosoituksen aikana sen jalat olivat heikentyneet, eikä se enää päässyt hyppäämään meidän sänkyyn. Oltiin jonkun aikaa sen verran tyhmiä, että autettiin hänet meidän jalkopäähän. Siitä seurasi se, että Tiuhtikin alkoi ottaa meidän sängyn pesäkseen. Tein äkkiä uuden liikkeen. Laitoin Bellelle petin lattialle ja opetin Tiuhtin takaisin koppaansa. Tiuhtin takaisin koppaan opettaminen oli työlästä, yllättävän äkkiä se oppi pahoille tavoille.
Bellen loppuaika oli varmaan aika stressaavaa, kun Tiuhti pyrki isännöimään sitä ja hyökkäili kimppuun. Belle ei puolustanut itseään vaan alistui ja huusi säälittävästi. Irrotimme Tiuhtin Bellen kimpusta ja oltiin Tiuhtille ankaria ja yritimme välttää sellaisia tilanteita, joissa tällaista pääsi tapahtumaan. Ne liittyivät ruokailuun ja ruuan tai luiden tai ruokapakettien vahtimiseen, joka taipumus Tiuhtilla ilmenee voimakkaana.
Laura totesi joskus, että nyt kun täällä on Belle, tämä paikka tuntuu kodilta eikä vain asunnolta. Belle, annoit meille paljon. Meidän perheen terapeutti. Meitä on kohdannut epäonni ja raskaat koettelemukset. Olisimmeko ilman Belleä kaikki enää elossakaan.
Belle ja Tiuhti kesällä 2015
Kesällä 2015. Belle kerjäilee ja Tiuhti loikoilee
Villen loikoilee ja Belle on hänen selkänsä takana 'turvassa'. Syksy 2016
2 kommenttia:
Voimia teille kaikille♥
Bellellä oli hyvä elämä. Ja kuinka paljon iloa Belle antoi teille kaikille. Kaunis kirjoitus.
Lähetä kommentti