Perheenpäällä on työpäivä tänään. Säälittelimme upeimman talvisunnuntain haaskuuseen menemistä työn merkeissä hälyisessä hämyisessä tavaratalohallissa. Me Bellen kanssa saimme jäädä kahdestaan toistemme seuraksi kotiin.
Päivän ohjelman saneli kirkas talvinen auringonpaiste ja puhdas hanki. Ne kutsuivat ja vetivät meitä ulkoilemaan. Lumiaukeat avautuvat sadan metrin päästä pihaltamme, nyt sen taas muistin, että kotimme on mahtava talvilomapaikka - suurkaupungin kyljessä vielä!
Tänä talvena ei ole voinut syyttää ilmoja siitä, ettei voisi hiihdellä. Omatuntoni ei enää sallinut olla kaivamatta suksia esiin ja olla käyttämättä niitä.
Olisi ollut laiskuutta lähteä pelkästään kävelemään ja typeryyttä mennä punnertamaan hikiseen, pimeään kuntosaliin. Eikä näin upeata päivää voi tuhlata kauppa- kirpputori, asumisen ja rakentamisen messuhaahuiluun eikä edes kulttuuririentoon. Onneksi en ollut varannut ohjelmaani mitään turhanaikaista... Hoksasin nämä ollessani timanttihankien ja vaihtelevien maisemien keskellä ja mielessäni onnittelin itseäni hyvästä vapaa-ajanviettotavan valinnasta. Kameran otin mukaani, koska tiesin matkan varrella olevan monenlaista kaunista kuvattavaa.
Jonkun hiihtäjän sauvat olivat jättäneet sydämen mallisen jäljen, jotkut lehdettömät puut olivat taipuneet kaarelle ja keränneet oksiinsa vesipisaroita, jotka olivat jäätyneet helmikoristeiksi. Polveilevaa joenrantamaisemaa ei kameralla pysty vangitsemaan, mutta sitäkään en jää harmittelemaan - nämä kuvat kuitenkin palauttavat tunnelman omaan mieleeni ja antaa hieman osviittaa sille, jolla on eläytymiskykyä.
Kotiin tultuani kuumensin itselleni äklönmakean kaakaon ja Belle aloitti levollisen makoilun.
Tekstit
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti