Luonnon ihmeitä ja pioni-iloa

Miehen siskon pihalla kasvaa varjostava hevoskastanja ja toinenkin. Viime kesänä kysyin saisinko yhden taimen, vastasivat, että et saa, mutta jos viet saman tien sata, niin sitten aletaan lapioida.
Tässä orastavassa idussa on useampi hento varsi työntymässä maasta, eli ei yksi taimi olisi tainnut lähteä alkuunkaan. Meillä on ainakin neljä hevoskastajan istutusta mennyt suhkuksi. Ovat kuivanneet ja jänöt pääsivät kalvamaan yhtä, joka siitäkin huolimatta sinnitteli jonkun vuoden, mutta yhtäkkiä otti nokkiinsa ja kräkiytyi. Tätä uutta taimea kastelen runsain mitoin silloin tällöin, että se lähtisi hyvin kasvuunsa. Ja syksyllä laitan jo lokakuussa verkon etteivät ristihuulet pääse osingoille.

Kertaamattomat tillipionit ja vuokkopionit kukkivat vain muutaman päivän, siksi niistä on joka vuosi otettava muistoksi kuvia. Näiden hentojen pionien kukittua odotellaan, kun tarha- ja kiinanpionit valmistautuvat pitkäaikaisempaan kukintaan. Ja voi, ihanaa tuoksua! Pionien varret ja lehdet säilyvät kauniina koko kesän, eikä niihin pesiydy mitkään itikatkaan, pionit ovat siksikin kiitollisia kasvatettavia. Palvon ja rakastan pioneja.

Arovuokot ovat kovia leviämään, mutta ei haittaa, ne antavat muillekin kasveille tilaa, ovat hennon kauniita ja kukkivat kauan. Kukinnan jälkeen ne ränsistyvät, uskaltaisikohan ne repäistä irti maasta tai saksia poikki. En ole raskinnut mitään tehdä, enkä ole oikein ehtinytkään, paras suunnata vaan huomio todellisiin rikkaruohoihin.